Asiakkaan tarina

Tarinoita Nauhasta

Sininauhakodin asiakkaan tarina

Heikki, s. 1945

Mä oon syntyny Mikkelissä, mutta vuonna 1949 meidän perhe tuli Valkeakoskelle. Äiten sukulaisia asu siellä jo ennestään.

Mä olen sähköalalla, kansakoulun jälkeen mulla ei ollu muita vaihtoehtojakaan kun sähköala. Viisi vuotta meni Valkeskoskella ammattikoulussa, ja viimesenä vuonna meitä tultiin jo pyytään yhtiölle töihin, sillon oli niin kova pula sähkäreistä.

Koulu jäi kyllä kolmesta päivää kesken, kun äite huomas Aamulehdessä ilmotuksen, jossa haettiin ilmavoimien viestilaitokselle Tikkakoskelle vapaaehtoisia ja pistin paperit sinne ja satuin pääseenkin. Sen jälkeen armeijasta kun pääsin, tein vuoden siinä sähköhommia ja seuraavana keväänä hain Tekuun. Heti ens yrittämällä en päässy, vaan kävin sitten vuoden Valkeakoskella preppauskurssia ja seuraavassa haussa pääsinkin Tekuun.

Tekun jälkeen olin Yhtyneillä muutaman vuoden. Yks luokkakaveri tuli sillon kyseleen mua kimppaan, että jos laitetaan puulaaki yhdessä pystyyn ja eihän mulla mitään sitä vastaan ollu. Laitettiin rma pystyyn ja siinä hommassa meni sitten vähän toistakymmentä vuotta. Hämeenlinnassa Aulangon keittiöremppa oli sellanen yks iso kohde, mikä me saatiin tehtäväks. No, mä muutin sitten Turenkiin siksi aikaa vetään sitä työmaata. Se oli vuoden pesti ja tosi rankkaa, neljään viikkoon en pahimmillaan kerinnyt edes kämpillä käymään, vaan vuorokaudet meni työmaalla.

Sitten kun tuli aika lähteä takasin Tampereelle päin, niin soittelin sinne työvoimaan ja kyselin töitä. Hetihän sieltä löytykin sähköteknikon paikkaa Epilästä ja sinne sitten pää- sinkin. Työnantaja hommas kämpänkin Tohlopista pikasesti, niin ettei siinä menny kun kaks viikkoa, että oltiin likkakaverin kans takas Tampereella.

Tommosen pari vuotta eleltiin siihen malliin rauhallisesti. Sitten yks pyhäaamu likkakaveri kehu, että kun hällä ei ole tupakkia yhtään, mä sanoin, että vartoos vähän, mä haen tosta Tesoman kioskilta.

En mää tiedä mikä mulla sillon sitten paukahti päähän, koska sen jälkeen kun olin ostokset tehny, lähdin ajamaan ihan toiseen suuntaan. Ei mulla ollu kotoa lähteissä mitään meininkiä, mutta oli upee aamu ja niin siinä sit kävi, että olin yhtäkkiä Turussa.

Olin sillä reissulla neljä kuukautta. Painelin länsirannik- koa ylöspäin Ouluun saakka ja sitten poikittain Kuopioon. Mulla oli patja autossa ja siinä punkkasin yöt. Se oli niitä aikoja, kun meillä oli se rma ja olin painanu useamman vuoden hommia yötä päivää. Lomia ei pystyny pitään ollenkaan. Ja siitä se varmaan sitten johtu, että oli pakko repästä ittensä irti ihan totaalisesti.

Neljän kuukauden päästä, kun tulin takas, niin likkakaveri oli vaihtanu lukon oveen. Siihen se päätty meidän kakstoista vuotta kestäny yhdessäolo.

Sitten pyörinkin lintsillä (asunnottomana) kaupungilla, kunnes yhtenä lauantai-iltana poliisit nappas mut autoon ja vei Sorille, sillon oli irtolaislaki vielä voimassa. Poliisiau- tolla vietiin sit maanantaiaamuna sossuun ja siellä kyseltiin, että tiedätkö, missä toi Vilusen kartano on? Mulla ei ollu aavistustakaan. Sain kahden viikon sitoumuksen käteen ja bussilipun sekä ohjeet nousta tietyn numeroiseen bussii ja kysyä kuskilta ohjeet, että millon pitää jäädä pois. Se oli syyskuussa 1985.

Tuolloin tulin ensimmäisen kerran nauhalle ja silloin olin 2,5 vuotta yhteen menoon. Sininauhakoti oli sillon vielä tossa vanhassa kartanossa ja Saarisen Osmo oli sillon johta- jana. 35 miestä täällä oli kaikkiaan ja parhaassa huoneessa oli yhdessä 16 miestä. Se oli toi iso kulmahuone ja siellä oli yhdeksän noita armeijan kerrossänkyä, kyllä se välillä oli karmeeta. Sopu kuitenkin säily, kaikki tiesi, että jos rettelöittee, niin se on sitten lähtö.

Ei kai mullakaan siinä vaiheessa ollu vielä ajatusta, että en alkoholia ottais, se oli vaan pakko olla ottamatta, kun ei ollu rahaa. Katiskoita tehtiin tuolla kellarissa koko talvi, taisin määkin tehdä sellasen kuutisen sataa katiskaa ja kyllä ne hyvin kaupaksi meni.

Täältä menin sitten tonne Pelastusarmeijan hoitokotiin Rälläkkään majaileen ja kävin Hervannassa töissä puolisen vuotta. Jäin sieltä kuitenkin pois ja olin sitten muutaman vuoden lintsillä. Asunnottomana ei kuitenkaan ollu kovin hääviä, pyörin millon missäkin, välillä talsin yöt pitkin kau- punkia ja sitten kirjastoon nukkumaan päiväks. Se oli rankkaa aikaa, varsinkin talvella. Itte oli kuitenkin siihen aikaan niin sanotusti parhaassa iässä, neljänkympin kieppeillä.

Muutaman epäonnistuneen alivuokralaisasunnon jälkeen menin sossuun ja kyselin, että mitäs nyt tehtäis, kun on taas tällanen tilanne, ettei oo kattoa pään päälle. Sieltä kysyttiin sitten, että kumpaan sää haluat mennä, nauhaan vai rälläk- kään. No nauhaan halusin mieluummin ja sain sitten paikan, se oli vuonna 1997. Siitä lähtien oon ollu täällä yhtäjaksoisesti.

Laskeskelin tossa, että sen yhdeksän vuoden aikana, jonka asuin kodin puolella, mulla oli yhteensä 44 eri kämppäkaveria. Kyllä tässä täytyy tulla kaikkien kanssa toimeen, ei tästä muuten mitään tulis.

 

Tukiasunnoilla oon asunu viitisen vuotta. Kyllä mää täällä oon viihtyny, ihan hyvä on olla. Nyt ootellaan sitten vaan sitä lottovoittoa ja kun se tulee, niin ensimmäisenä menen tilaan ajan kampaamosta ja värjäytän tukan vihreäks, parran siniseks ja viikset mustaks. Loppurahalla sitten lähdetään Lappeenrantaan.

Lappeenranta on kiva paikka. Saimaan rannalle tehtiin muutama vuosi sitten jokunen seitsemän kerroksinen kerrostalo ja aatteelin, että sellasesta kun ostais koko yläker- roksen, niin vois vaan terassilta terassille siirtyen ihailla järvimaisemia. Kyllä kaikki on suunniteltu, se on vaan pienestä enää kiinni. 

Heikki